Osui ja upposi.

Kahdeksannen OLO-tapauksen aiheena oli perehtyä hieman ohjelmistosuunnitteluun ja erilaisiin lähestymistapoihin suunnitelmien teossa. Ensimmäisessä virikkeessä esiteltiin muutamia hyväksi havaittuja tapoja suunnitella ohjelmia, joita kuitenkin harvemmin orjallisesti noudatettiin, vaan suunnitteluprosessi aina sisältäisi elementtejä näistä kaikista.

Ensimmäisen virikkeen jälkeen siirryimme nopeasti toiseen, jossa oli tehtävänä suunnitella laivanupotuspelin toteutus. Varsin pian selvisi, että ensimmäisen virikkeen suunnittelutavat ovat lähinnä suuntaa antavia. Pienen post-it myrskyn jälkeen taululle oli muodostunut jonkin näköinen karkea runko pelille. Kaikilla tuntui olevan hieman omat versionsa laivanupotuksen säännöistä, ja näistä keskusteluun vierähtikin hetki. Bottiturnauksen ollessa jo aivan kuluikin loppuaika tämän parissa.

Ohi on.

Matka nimeltä Studio 1 kuulosti vielä heinäkuun auringossa kovin lempeältä ja mukavalta, vaikka muiden kokemuksia kyseiseltä reissulta olin ehtinyt jo joitain kuullakin. Pahaa aavistamattomana en vielä koulun alkaessakaan pystynyt kuvittelemaan, mitä syksy toisi tullessaan. Karu totuus kuitenkin paljastui hyvinkin pian.

Ensimmäisen tehtävän edessä tunsi itsensä todella avuttomaksi. Tehtävänantoa sai lukea uudestaan ja uudestaan yhtään siitä viisastumatta. Tuntui siltä, että yritti kirjoittaa aiheesta, josta ei tiedä yhtikäs mitään ja kielellä, jota ei osaa sanaakaan. Javan syntaksi oli täysin tuntematonta ja itsenäinen työskentely oli täysin mahdotonta. Olioiden ja luokkien maailma oli jotain täysin käsittämätöntä merkkiviidakkoa. Päivät kuitenkin kuluivat ja viimein jossain toisen tehtävän alussa tuli ensimmäinen ja kauan odotettu ahaa-elämys. Tästä eteenpäin oppiminen alkoi sujua helpommin, kun oli saanut jonkin tasoisen ymmärryksen aiheesta. Pikkuhiljaa huomasi, että koodia alkoi syntyä jo ilman assaria tai kaverin näytöltä vilkuilua.

Ensimmäiset pari kuukautta kuluivat mielettömän nopeasti aina juhlien, javan, OLOjen ja esseiden parissa. Elämä eteni aina kahden viikon sykleissä ohjelmointitehtävien DL:n mukaan. Käsitekartat tuntuivat pieniltä välietapeilta aina tehtävien välissä. Oppia niistä kertyi aina hieman vaihtelevasti. OLO-sessiot jäivät ehkä hieman arvoitukseksi, kun keskustelujen taso tuntui lähes aina jossain vaiheessa siirtyvän hyvinkin syvälle javan syövereihin ja oman osaamisen ollessa hyvin marginaalista kyseistä aiheesta. Niin kuitenkin syksy eteni ja edessä alkoi olla enää viimeinen ponnistus, eli projekti.

Projektin parissa tuli joululoman aikana vietettyä lukemattomia tunteja. Jos ei ollut varsinaisesti  koodamassa, huomasi usein ainakin ajattelevansa projektia. Itselläni hyvän aiheen keksimisessä vierähti hieman liian pitkä aika, mikä turhaan viivästytti sen etenemistä. Aiheen kirkastuessa Yatzy- noppapeliksi alkoivat pyörät kuitenkin pyöriä ja pääsi pikkuhiljaa vauhtiin. Viime hetken paniikilta en kuitenkaan välttynyt, vaan kiireen takia jäivät muutamat suunnitellut ominaisuudet toteuttamatta.

Kaiken kaikkiaan nyt takana oleva kurssi on ollut aika ikimuistoinen, niin hyvässä kuin vähän pahassakin. On ollut paljon hajoilua, mutta vähintään yhtä paljon hauskoja hetkiä. Studio 1 on käytännössä leimannut koko viime syksyä ja kaikki tuntui pyörivän enemmän tai vähemmän tämän ympärillä. Muut kurssit jäivät aina sivummalle DL:n lähestyessä. Parhaiten mieleen varmasti jäävät muutamat Paniikissa vietetyt pitkät perjantai-illat ja monet ja kaikki syksyn epäviralliset tapahtumat, jotka auttoivat aina jaksamaan studion painaessa päälle. Unohtumaton kokemus kokonaisuudessaan.

Hyökkää olento n..

Marraskuisen sateen piiskatessa ulkona tuli jälleen aika vetäytyä Paniikin miellyttävään lämpöön neljännen ohjelmointitehtävän pariin. Luvassa oli kauan työstetyn seikkailupelin viimeisen version tekeminen.

Tässä vaiheessa kurssia alkoi koodaaminen tuntua jo jossain määrin fiksulta touhulta. Aikaisemmissa tehtävissä kului turhaa aikaa yksinkertaisten ja välillä tyhmien virheiden etsimiseen ja korjaamiseen, joita aiheutti puhdas kokemuksen puute. Nyt kuitenkin tuntui jo siltä, että pystyi keskittymään ainakin suurilta osin itse olennaiseen.

Uusina asioina tehtävässä tuli käyttäjän antamien komentorivikäskyjen tulkinta ja niiden yhdistäminen sitten pelaajan hahmon liikutteluun. Näiden komentojen hiominen ja lukijoiden teko olivat varmaankin eniten aikaa vievä osuus tehtävässä. Toisena uutuutena  tuli myös rajapintaluokkien käyttö, mikä loppujen lopuksi osoittautui aika helpoksi, mutta sitäkin hyödyllisemmäksi taidoksi. loppusilauksena muutamiin luokkiin tuli vielä kirjoittaa javadoc-kommentit. Oman koodin kommentoinnissa oli lähinnä hankalaa keksiä mikä on itsestään selvää ja mikä taas vaatisi tarkempaa selitystä.

Kaiken kaikkiaan neljäs tehtävä oli ihan miellyttävä. Koodia sai tuotettua helposti jo itsekseen ja tuli jo hieman sellainen tunne, että ehkä sitä osaakin jotain. Ehkä hauskinta tehtävässä oli taas saada hieman vapaammat kädet kuin mitä aikaisemmin. Pelin tavoitteen sai jokainen itse keksiä ja toteuttaa, ja erilaisia toteutuksia olikin kaikenlaisia kaatumisen välttelystä hieman edistyneempiin.  

coldrexia naamaan :<

Niinpä niin. Jäi ilmeisesti loppupuheenvuoron kirjoitus vähän loppuhetkille ja nyt on sitten mukava kipeänä, oletettavasti kuumeessa (lähin kuumemittari ei ainakaan ole omani) kirjoittaa tätä.

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni kurssista varaslähdössä: vanhemmat athenelaiset jaksoivat vuorotellen kuvata fukseille näiden tulevia koitoksia Studio1:llä. Muistan ajatelleeni, ettei “se nyt niin paha voi olla”. En oikeastaan ole muuttanut mielipidettäni vieläkään. Olin pitkään ajatellut, että olisi hienoa osata ohjelmoida jotain, se ja sama mitä kieltä. Nyt tuntuu hyvältä, kun lopultakin on päässyt tavoitteeseen (ajatelmiini ei juuri kuulunut vaatimuksia siitä, miten hyvin, ja graafinen peli täyttää ne vähäiset vaatimukset vaivatta).

Olo-sessioissa oli kiva käydä (assarit<3, ryhmä<3, bloggaus<3), mutta teoria tuntui yleensä minulle aukeavan lähinnä käsitekartan aikana, tai vasta ohjelmointitehtävän aikana. Tuntui siltä, että ryhmien jakaminen enemmän osaamisen mukaan olisi todennäköisesti toiminut paremmin. Nykyisellään sessioissa käyty keskustelu ei aina auennut lainkaan.

Luentoja olisi kurssilla mielestäni saanut olla enemmän. Itselleni luennot olisivat todennäköisesti selkeyttäneet tehtäviä ja auttaneet ohjelmoinnissa. Toisaalta näinkin sujui tarpeeksi hyvin, että ehkäpä sillä ei ollut väliä.

Robotti tuntui ihmeelliseltä taikuudelta. Itse en tuolloin todennäköisesti olisi osannut koodata edes juopporobottia. Robottikilpailu tuntuikin enemmän kilpailulta siitä, kenen ryhmän paras koodaaja on paras (ja kenen ryhmän parhaalla koodaajalla on eniten aikaa / paras aikaansaantiprosentti) ja keillä on eniten tuuria. Irc-botti tuntui puolestaan selkeämmältä, joskaan itse en olisi halunnut varsinaisten ohjelmointitehtävien välissä miettiä jotain bottiakin. Haluttomuus näkyi aikaansaamattomuutena ja kyvyttömyytenä ja ongelmia löytyi Eclipsen avaamisesta lähtien (tuolloinhan koodasin vielä Emacsilla).

Esseet jäivät aina viimeisille päiville ja lauantaiaamuille. Tuotin ensimmäisen esseeni jälkeen vain käsitekarttoja, jotka itselleni tuntuivat helpommilta ja vaivattomammilta kirjoittaa. Ikinä teoriatehtävän tullessa esiin en ollut kuullutkaan aiheesta ja Kala-kirja oli ahkerassa käytössä. Niistäkin selvittiin ja koodiin edetessä käsitekarttoihin kirjoitetut suhteet aukesivat, elleivät olleet auenneet jo käsitekartan aikana. Teoriat tuntuivat hieman tuskaisilta, mutta niistä oppi.

Ohjelmointitehtävät sujuivat ajoissa, hirveitä paniikkeja ei juuri syntynyt ja viimeiset perjantai-illat jäivät yleensä lyhyiksi kun poistuin paniikista kauan ennen viimeisiä assareita. Tehtäviä palauttaessa tuntui siltä, että oikeasti oli oppinut tehtävän aikana jotain, aika paljonkin. Ensimmäinen Java-tehtävä tuntui tietenkin aluksi aivan kaamealta, eikä minulla ollut mitään käsitykstä attribuuttien luomisesta tai muustakaan. Assarien avustuksella sain kuitenkin edettyä ja harjoituksten kahdeksan tuntia riittivät koodin valmiiksisaamiseen. Kyseenalaiseksi jäi, paljonko tein itse. Silti toinen harjoitus sujui jo merkittävästi paremmin: ensimmäisen ohjelmointiharjoituksen asiat olisin jo osannut koodata, ja jumituinkin vain melkein jokaisen metodin toteutukseen. Kaikki tuntui vieläkin uudelta, mutta vähitellen Kala-kirja alkoi käydä tutuksi ja riippuvaisuus assareista väheni, samalla kun koodaamiseen kulunut aika ja siten A117:ssa vietetty aika venyi.

Kolmosharjoitus alkoi jo miltei sujua, Java tuntui tutulta ja iltoja vietettiin Paniikissa muutenkin kuin vain maanantaisin tai perjantaisin. Tuntui siltä, että satunnaisesti tiesi, mitä oli tekemässä. Kuitenkin varsinkin debuggaus vaati apua ja edenneemmät kurssikaverit alkoivat olla ahkerassa käytössä. Nelosharkan aikana BufferedReaderiin asti kaikki tuntui suht-mukavasti toteutettavissa olevalta ja kurssikavereiden ja assareiden avulla loppukin sujui. Apin lukemiseen oli totuttu, Kalakirja oli muuttanut vakiokaveriksi laukkuun ja Paniikin pöydälle ja koodaus tuntui mahdolliselta.

Vitosharjoitus palautti maan pinnalle. Tulin koululle pari tuntia ennen harkkoja, suunnitelmissa oli vähän aloittaa koodailua ja päästä varsinaisiin ongelmiin suunnilleen silloin, kun assarit tulisivat paikalle. No, edes aloittamisesta ei tullut mitään. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Assareiden tullessa ei koodia ollut syntynyt paria riviä enempää. Kuitenkin harkan kuluessa alkoi graafinen käyttöliittymä vähitellen selventyä ja projektin tekeminen tuntua mahdolliselta. Kutosharjoitus puolestaan tuntui turhalta: projektia tekemään olisi tehnyt mieli ja bonustehtäviin ei jaksanut edes koskea.

Tentti iski päälle miltei yllättäen. Oma valmistautumiseni rajoittui viimevuotisen tentin läpilukuun, mutta valmistautuminen näytti riittävän. Tenttimme oli hyvin samankaltainen kuin tenttiarkistosta löytyvä yksilökin. Tentin suhteen tavoitteeni kurssista ainakin täyttyivät. Vähän vastuullisempi henkilö olisi todennäköisesti yrittänyt selvittää virheitään, mutta arvosanan selvittäminen riitti minulle.

Lopulta päästiin projektiinkin. Ensimmäiset kaksi viikkoa innolla, seuraavat pari viikkoa tekemättä mitään ja lopulta suht-kiiressä animaatio loppuun. Typeriin bugeihin tietenkin kulutettiin aikaa tunteja, jopa päiviä. Parhaalta tuntuu kuitenkin se, että minulla on valmiina oma ohjelma, joka toimii ainakin omalla koneellani.

Studio 1 -kurssin loppuminen tuntuu jättäneen aukon ajankäyttööni, mutta mitään suunnatonta helpotusta sen lähdöstä en tunne. En lähettellyt tehtäviäni viimeminuuteilla (tämäkin miltei pari tuntia ajoissa! Ja loput tehtävät yleensä enemmän ajoissa) enkä valvonut öitäni paniikissa. Fuksisyksyäni enemmän haittaavalta tekijältä tuntui Keravalla asuminen, joka yhdessä Studio 1:n kanssa kulutti todennäköisesti eniten syksyni ajasta.

Hiljaa hyvä tulee

Jahas, taitaa olla kurssi melkolailla kasassa. Pitkään peikoksi jäänyt fuksivuoden ohjelmoinnin peruskurssi on hyvä suorittaa näin kahdeksantena opiskeluvuotena. Olisihan tuon voinut tehdä jo vähän aikaisemminkin. Tulipahan tutustuttua infon nuorempaankin vuosikastiin kun noista omista opiskelun alkuajan innostuksista on jo päässyt yli.

Itse kurssin aihe ja siinä opitut asiat eivät nyt minun kannaltani olleet kovinkaan kummoisia. Kaikki samat asiat oli tullut jo käytyä läpi tavalla toisella aikaisemmin eikä varsinaista uutta asiaa ollut kovinkaan paljoa. Graafinen ohjelmointi oli ainoa mitä en ollut itse harrastanut ja se oli ihan mukava välipala siitä maailmasta.

Luennoilla en käynyt eikä harjoitusryhmissä tullut koodattua, joten siitä puolesta kurssia minulla ei ole paljon kommentoitavaa. Pakolliset olo-tapaamiset menivät sitten siinä sivussa. Johtuen kokemus ja tasoeroista ryhmän jäsenten kesken ei niiden ryhmäpohdiskeluosuuksista ollut minulle kovinkaan paljon ammennettavaa. Ehkäpä parhaiten mieleen jäi robo-algoritmia käsitellyt olo-sessio koska tämän jälkeen tuli yritettyä muuttaa sessiossa kaavailtu algoritmi oikeaksi koodiksi ja tuli konkreettisesti huomattua kuinka vaikeaa algoritmin suunnittelu on. Tästä tapauksesta jäi käteen tieto siitä kuinka helppo on tehdä alkeellisiakin ajatusvirheitä ja olla huomaamatta lähes itsestäänselviä asioita algoritmia suunnitellessa.

Ohjelmointitehtävät olivat ihan mukavia. Itselleni ongelmaa aiheutti ainoastaan laiskuus, kun tehtävien teko tuli aloitettua aina vasta lauantai-aamuna. Sitten hikihatussa sormet vääränä kirjoitti koodia ja vähän ennen kuutta palautti sen mitä oli ehtinyt tehdä. Vaikka kaikki tehtävänannossa määrätyt vaiheet tulikin tehtyä niin kovin kaunista koodia ei tällä tavalla syntynyt. Toisaalta oma koodaustapani johtaa helposti koodin nysväämiseen ja kaikki ylimääräinen aika olisi kuitenkin tuhraantunut tähän. Ainoastaan loppuvaiheen tehtävien ylimääräiset vaiheet olisivat ehkä kiinnostaneet mutta nyt niihin ei riittänyt aika eikä into.

Teoria-osuudet tuli tehtyä aikalailla vasemmalla kädellä, mutta jonkinverran tuli niihinkin kuitenkin lueskeltua. Netti oli tässä tapauksessa se ainoa lähde. Ennen kurssin alkua itselleni tavoitteeksi asettama mindmappien teon omaksuminen jäi haaveeksi ja ne pari mitä tein olivat edelleen melkoisen tuskastelun takana. Viivojen ja paikkojen nysväys tuntui tärkeämmältä kuin asiasisällön kuvaus.

Kurssin kaksi erikoisohjelmointiprojektia jäivät vähän harmittamaan. Roboturnaukseen jouduin palauttamaan heikomman robon kun überroboni optimointi ei ehtinyt valmiiksi. Irkkibottiseminaariin en valitettavasti päässyt itse paikalle ja näin sinne tekemääni facebook-toiminnon demoamisessa oli ilmeisesti pieniä ongelmia. Harmi sinänsä, vaikka olin kokeillut toimintaa sekä kotoa että vipusesta ja kekkosesta.

Jokatapauksessa mukava kurssihan tämä oli. Näkökulma ja suhtautuminen oli ehkä aika lailla erilainen kuin muilla fukseilla kun ei ihan samanlaista kulttuurishokkia ollut minun kohdallani. Ohjelmoinnista innostuneille suosittelen muitakin ohjelmointikursseja joissa opetusmetodi on sitten se vähän perinteisempi. Oli se sitten hyvä tai huono asia.

free(studio1);

Oi sitä linjanvaihtajan riemua. Samat kurssit eri nimillä ja juuri sen verran eri sisällöillä, ettei saa korvattua. No, onneksi on sentään koodausta niin saa helppoja noppia. Pakollisia läsnäoloja? Upeaa. Pitkiä esseepalautuksia? Vielä hienompaa. Not.

Lähdin Studio 1:een liikkeelle about näillä ajatuksilla. Onnekseni olin melko väärässä.

OLO-sessiot olivat Otaniemeen vain niitä varten raahautumisesta huolimatta mukavaa ajanvietettä. En voi sanoa, että omalla kohdallani näissä olisi juuri oppimista tapahtunut – pikemminkin pelkään että Matin kanssa vauhtiin päästyämme vain usein pistimme muille kapuloita rattaisiin OLOissa. Sosiaalisena tapahtumana ja ajatusten selkeyttäjänä ne toimivat kuitenkin hyvin. Olisin lopulta todennäköisesti käynyt niissä, vaikka osallistuminen olisi ollut vapaaehtoista – ja se on aika paljon Otaniemen ulkopuolella asuvan paatuneen kotiopiskelijan suusta. Kiitos koko OLO-ryhmälle tästä, sillä kurssi olisi jäänyt aika köyhäksi ilman teitä.

Luennoista en voi paljoa sanoa, kun (*DRUMROLL*) en niillä käynyt

Teoriatehtävät ansaitsivat pääasiassa täältä päästä ARGH-HUOH-luokituksen. Käsitekartat tarjosivat onneksi ‘helpon’ vaihtoehdon, ja tätä mahdollisuutta käytinkin hyväksi joka mahdollisuuden tullen. Asioita tuli toki opittua, etenkin Swingistä ja säikeistä, mutta pääasiassa motivaatio oli aika lattiassa ja aikaansaannokset pitkälti sen mukaisia. Käsitekarttoja tulee varmasti luotua kurssin jälkeenkin, tuntuivat melko hyvältä visualisointimenetelmältä.

Java-tehtävät olivat melko onnistuneita – ja laajoja. Kurssin laajuus todella tuli yllätyksenä, sillä TKK:n T-0000011010.0111 Peruspalikkaohjelmointi L ei käsitellyt edes kaikkia niitä aiheita mitä ensimmäisessä ohjelmointiharjoituksessa oli, puhumattakaan myöhemmistä tehtävistä. Tehtävät olivat suhteellisen mielenkiintoisia ja hyvin rakennettuja. Välillä tosin otti aika paljon päähän nämä “…ja muuta nyt kaikki luokat mitä olet viimeiset viisi tuntia luonut, siten että joudut kirjoittamaan puolet uusiksi”. Välillä myös tehtävänantojen sanamuoto tietyissä yksityiskohdissa aiheutti harmaita hiuksia, mutta vaihtelevista tulkinnoista ei ainakaan tuntunut tulevan penaltia assareilta, joten samapa tuo.

Botit irkki ja ro tarjosivat ihan mukavan käytännöllisemmän näkökulman. Ryhmän jäsenillä kuitenkin oli melko erilaiset lähtökohdat, enkä sitten tiedä kuinka ‘ryhmä’töitä nämä lopulta olivat. Itsellä ei ollut mitään valittamista – häx-robotin tekeminen oli ehkä hauskinta puuhaa mitä kurssiin liittyen tuli tehtyä. Mietin vaan että paljonko omasta työpanoksesta jäi muille käteen ja toisinpäin. Jos jäi niin hyvä, en itse oikein osaa arvioida. Toivottavasti muutenkin näistä oppimäärään kuulumattomista höpinöistä ja (vähäisestä) varjoassaroinnista oli enemmän hyötyä kuin haittaa, OLOjen ulkopuolella jos ei muuten

Omalta osaltani projekti meni melko näpräämiseksi. Aikataulu petti täydellisesti työkiireiden ja muuton takia, joten pääsin harrastamaan tätä itselle perinteiseksi muodostunutta “dedikseen kolme tuntia” työtekniikkaa. Grafiikan ja kenttädesignin kanssa meni paaaaaaaaaljon aikaa mitä en ollut varannut, ja itse ohjelman koodaaminen ei sisältänyt niin paljoa uusia asioita kuin ajattelin. Olihan sen kanssa ihan hauskaa, mutta jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tehdä joku 2D-juttu tai pelleillä OpenGL:n kanssa niin olisi jäänyt enemmän käteen. Tuli siitä sentään melko bugiton, ja opin css:n perusjuttuja loppuraporttia tehdessä.

Kurssiblogi! Ensimmäinen kurssi missä tämä ilmiö tuli vastaan. Tälläisenäänkin tämä toimi ihan hyvin, vaikka välillä (ei aina!) olikin sellainen tunne ettei näitä kukaan lue. Väittäisin että tämä osa-alue on jalostamisen arvoinen idea opetuskäyttöön. Tuntuu ainakin paljon mukavammalta löpistä tänne kuin palauttaa jotain tyhjänpäiväisiä luentopäiväkirjoja assareiden takansytykkeiksi.

Tentti oli keskimääräistä koodauskurssia parempi. Asioiden selittäminen ja koodin tulkinta on huomattavasti järkevämpi testaustapa kuin paperille useita sivuja koodaaminen (testattu on…). Tuloksia katsoen se näytti olevan myös jopa kovassa tunessa.

Noin yleisesti kurssi oli ihan oikeasti laaja (Kela ja opintojen etenemisen selvityspyyntö kiittävät myös 14op:stä ). Ei tätä voi edes verrata tuohon kaikille pakolliseen ohjelmointiin. Nähtäväksi jää, mihin asti täällä esitellyt asiat riittävät noissa T-alkuisissa kursseissa, varmaan loppuun asti. Kurssin järjestelyt toimivat myös huomattavan paljon paremmin kuin keskimäärin, kiitos siitä järjestäjille ja assareille.

Mitä suurinpiirtein jäi käteen (sekalaisessa järjestyksessä):

• melkein laillisesti hankittu Java-hakuteos
• Swing ja säikeet
• uusia tuttavuuksia(!)
• jäätävän kova Java-rutiini
• 14op
• CmapTools

Kiitos!

Teoria 5: Säikeet

Teoriatehtävä säikeistä (thread) oli vähiten käytännönläheinen teoriatehtävä kurssilla. Jokainen on törmännyt käytännössä threadeihin Swingiä käyttäessä (SwingUtilities.invokeLater(new Runnable() { … }), mutta harvempi varmaan oikeasti tuli kurssilla hyödyntäneeksi useaa threadia. Homma ei ollut ihan niin yksinkertaista kun ensimmäistä kertaa koitin (olkoonkin ennen tätä kurssia)

Tein rankkaa numeronmurskainta nörttitarkoitukseen, ja kun ei osannut niin siitä tuli hiiiiiiiiiidas. Neliytiminen mylly kun koneesta löytyi, ajattelin että tehdäänpä homma sitten neljällä threadilla niin ei mene kolmea vuotta elämästä hukkaan odotellessa… näinpä. Meni saman verran aikaa repiessä harmaantuneita hiuksia irti päästä, kun homma ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Miten välittää tietoa threadista toiseen? Miksi näistä Random-olioista tulee samoja arvoja joka threadille? Miksi nämä threadit tulevat valmiiksi eri järjestyksessä kuin aloitusjärjestys? Miksi näissä luvuissa ei ole enää mitään järkeä kun ohjelmaa on ajanut hetken? AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!

Vaikka pelleilinkin tuolloin C#:llä, olisi tästä teoriatehtävästä käteen jäänyt tieto säästänyt paljolta. Nyt tiedän. Laiskana miehenä luin threadeihin liittyvän osion Core Java -eepoksesta, mikä osoittautui kurssin varrella erittäin kattavaksi oppikirjaksi, ja lätkäisin omaksutun tiedon käsitekarttaan. Motivaatio alkoi tässä vaiheessa olla jo melko lähellä nollaa, joten ihan kaikki ei välttämättä tullut oikein ja jotain saattoi puuttua. Tosin toteutin kaikki kurssin teoriatehtävät oman oppimisen kannalta, joten arvosana ja konkreettinen aikaansaannos olivat lähinnä sivutuotteita (teoria 3, I’m looking at you).

Jäin odottamaan tehtävää, joka pakottaisi threadien oikeaan käyttämiseen myös käytännössä. Odottelen vieläkin. Ehkä sitten myöhemmillä koodauskursseilla, sillä näyttäisi omilla ainevalinnoilla niitä tulevan… sanotaanko riittävästi. Kieltämättä multithreading-implementaatio ei välttämättä kuulu ensimmäiselle ohjelmointikurssille, mutta soveltamaton tieto unohtuu nopeasti (Eikä narista että projektissa olisi voinut käyttää, ei se ole pakottamista!)

Suklaabotin nousu ja tuho

Näin kurssin loppupuolella on mukava muistella Suurta Bottiseminaaria viime vuoden puolelta, joten lyhyt kertaus ja mietintä alkakoon.

Miten sinne päästiin:

Allekirjoittanut teki bottiin kehyksen, minkä ideana oli mahdollisimman helppo moduulien (erillisten ominaisuuksien) kehitys. Käytännössä pohjana oli Ankun suunnitelma omalla käsialalla implementoituna ja suklaakuorrutuksella. Alkuperäisestä postista löytyy lisähölötystä. Muut ryhmästä tekivät moduuleina kaikkea viikon asennon kertojan ja facebook-botin väliltä, mitkä saivat botin tekemäänkin jotain.

Mitä siellä tapahtui:

Botti olis valmis, jee. Oltiin ensimmäisenä esitysvuorossa, ei todellakaan jee. Ei oltu ennalta sovittu kuka hoitaa teknisen puolen, joten otin läppärin varoiksi mukaan. Oli lievästi sanottuna kiire viikko, enkä ehtinyt hoitaa ohjelmaa kunnolla toimimaan ennen seminaaria. Tuskin tarvi kauheesti arvailla kenen koneella hommaa pyöritettiin

Teknisiä vaikeuksia oli varmaan neljännestunti tms, mutta lähti se sitten lopulta toimimaan. Ensiksi esiteltiin arkkitehtuuri ja sen jälkeen moduulit. Jälkikäteen mietittynä vähän fifty-sixty olisiko pitänyt tehdä toisin päin – molemmissa omat puolensa. Mielestäni esitys meni ennakkoasetelman ja tekniset ongelmat huomioon ottaen kuitenkin ihan ok. Ei hyvin, mutta ihan ok. Muiden ryhmien esitykset olivat mielestäni myöskin ihan onnistuneita.

Mitä siitä jäi käteen:

Ensi kerralla pitää delegoida vähän tarkemmin. En ehtinyt juuri käymään yhteisissä kehityssessioissa joten en voi sanoa niiden toimivuudesta, mutta omalta osaltani homma meni aika yksilötyöksi (suunnitelmaa lukuunottamatta) ja käsittääkseni sama juttu Matilla. Toisaalta kehys oli tehty vahvasti tukemaan tätä, ja yhdessä sessiossa katsottiin että hommat toimivat keskenään.

Jokainen varmaan oppi itse botin koodaamisesta jotain. Itselleni jäi käteen lähinnä tuon kehyksen miettimiseen ja abstraktioihin liittyviä juttuja. Ja se että käytännöllinen irkkibotti omiin tarpeisiin olisi tuota kirjastoa käyttäen aika helppo tehdä jos joskus tarvisi sellaista.

Loppupuheenvuoro

Studio 1 –kurssin alkaessa syksyllä olin autuaan tietämätön sekä ohjelmoinnista että tulevista sadoista tunneista paniikissa – hyvä niin. Alun pari johdattavaa oppituntia eivät avanneet Java-kieltä tuskin lainkaan. Aivan pihalla Java-kielestä mutta täynnä itseluottamusta ja optimismia painoin silti eteenpäin.

Vaikken mitään Javasta ymmärtänyt, pari ensimmäistä ohjelmointitehtävää tuntui helpoilta – kunhan katsoi vain muilta. Paniikin työtuoleissa oli oikein pyörät tätä varten. Varsinaista osaamista tai ymmärtämistä ei vielä tullut muttei onneksi tarvinnutkaan. Kun aloin käyttää toisessa tehtävässä Eclipseä, koodin syntaksistakaan ei tarvinnut enää välittää. Java tuntui mahtavalta! Välillä tosin heräsi siihen, ettei tällaisessa työskentelyssä ollut mitään järkeä, mutta uskottelin että kyllä se ymmärrys sieltä hiipii.

Yllättäen pikku hiljaa alkoi tulla sellainen olo, että tässähän alkaa ymmärtää jotain. Seikkailupelin lopussa kykeni jopa tekemään omia juttuja peliin. Viides ohjelmointitehtävä palautti minut maan tasalle käsitellessään Swingiä. Joutui aloittamaan ikään kuin tyhjältä pöydältä. Graafisen käyttöliittymän teko ei kuitenkaan osoittautunut niin vaikeaksi ja oli oikeasti hienoa saada itse jotain graafista aikaan. Viimeisessä eli kuudennessa ohjelmointitehtävässä alkoi olla aika kypsä tehtävänantojen orjalliseen ohjelmointiin, eikä bonustehtävät enää niin innostaneet. Kuudennen tehtävän kuitenkin pakersi loppuun asti, sillä halusi saada ohjelmointitehtäville kunniallisen lopetuksen.

Ohjelmointitehtävissä pahinta oli testien kanssa puljaaminen ja pään seinään lyöminen. Melkein haikein mielin muistelee sitä sekopäisen riemun tunnetta testin mennessä läpi. Neljännessä ja viidennessä tehtävässä innostuin jopa kikostelemaan omia juttuja peliin, jolloin huomasin saavansa kiksejä pelkästään koodaamisesta, mikä tuntuu näin jälkikäteen hieman arveluttavalta. Osaisikohan Nyyti auttaa?

Inttivuoden jälkeen oma ajattelu ja tekstin tuottaminen olivat joutuneet aivan unholaan. Tähän kun lisää ensimmäisen esseen superlaajan, abstraktin ja ennestään täysin tuntemattoman aiheen, oli esseen kirjoittaminen aika kiven alla. Kun apinanaivot sai vaihdettua pois ja Javasta alkoi saada hieman otetta, alkoi esseiden tuottaminen luonnistua jo paljon helpommin.

Käsitekartat olivat minulle aivan uusi juttu ja teinkin niitä muutaman juuri tämän takia. Käsitekartan visuaalisuuteen liittyi niiden hienous mutta myös niiden vaikeus. Visuaalisessa esityksessä et voi kiertää jonkin asian ymmärtämättömyyttä, kuten voit tehdä kirjallisessa työssä.

Kurssiin pakollisena kuuluneiden olosessioiden anti jäi minulle todella vähäiseksi. Sessioista tuntui saavan irti jotain vain ne henkilöt, jotka tiesivät jo ennestään aiheesta. Rehellisesti sanottuna ainoat olosessioista saamani asiat olivat, että opin Javan tietorakenteet ja sain kokemuksen tällaisesta ongelmalähtöisestä oppimisesta ja siihen liittyvästä stormauksesta. Näin jälkikäteen harmittaakin, miksen käyttänyt ollenkaan mahdollisuutta, jonka 20 prosentin poissaolo mahdollisuus suo.

Kurssin lopussa itsenäisesti tehdyssä projektissa parasta oli, kun pääsi puhtaasti itse tekemään ja soveltamaan taitojaan eikä ollut mitään tehtävänantoa ahtaine raameineen tai testejä joista olisi päästävä läpi. Projektini aihe, Pong-peli, tuli kuin itsestään. Varmaan siihen vaikutti jonkinlainen nostalgiafiilis arcade-pelejä kohtaan.

Pyrin koodaaman projektin hyvin käytännön läheisesti ja halusin nähdä koko ajan työni tulokset. Suunnittelin, koodasin ja testasin aina yhden toiminnallisuuden kerrallaan peliin. Projekti sujuikin näin suhteellisen kivutta ja sain sen valmiiksi jo paria viikkoa ennen deadlinea. Viimeiset pariviikkoa meni kuitenkin iloisesti peliä parannellessa. Keksin jopa täysin uuden pelimoodin, dodgeballin, päivää ennen palautusta.

Studio 1 –kurssi oli erilainen kokemus. Mutten koe sitä kuitenkaan minään elämäni virstanpylväänä: en kokenut mitään helvetillistä tuskaa deadlinien tai koodien kanssa. Kurssi oli kyllä todella aikaavievä ja nyt kurssin jälkeen parasta onkin, kun pääsee tekemään muita asioita. Studio 1 opetti ohjelmointikieltä ja ennen kaikkea hitsasi taas yhden infon uuden vuosikurssin yhteen.

Ohi on – Jesse kuittaa!

Armeijaa käymättömänä en tiedä, enkä edes osaa kuvitella, miltä TEEJIINOLLAN kailottaminen pitkin raittia tuntuu, mutta tiistaina 20.1 kello 19:42:29 kokemani emansipatorinen tunne oli varmasti sukua Suomen armeijan intendenttiosaston vaatetuksen viimeiselle riisumiselle. Studio 1 ohjelmointikylkiäisineen ei ole pelkkä kurssi; se on tyrmäävä yhteisöllinen kokemus, joka ennen kaikkea sitoo kävijänsä yhteen. Mikään, ei siis mikään, ei luo infofuksikulttuuria, kuten tieto siitä, miltä tuntuu istua Paniikissa kahdelta aamuyöllä sormia villisti näppäimistöllä liikutellen kofeiinihorkan rummuttaessa sydäntä. Ensimmäisen vuoden opiskelijana en toki tiedä vielä paljoakaan tulevaisuuden infokokemuksista, mutta Studio 1 vaikuttaa olevan päällimmäisenä mielessä myös vanhemmilla tieteenharjoittajilla aina, kun fuksivuosi tai yhteishenki tulee puheeksi.

Studio 1 opetti minulle paljon uutta ja ennen kaikkea sen, että uutta opittavaa on aina opittavaksi. Tai siis lyhyemmin: hyvä ohjelmoija lukee sitä hemmetin apia! Studio-kurssien ominaispiirre on ongelmalähtöisen oppimisen metodi, joka tuli meille syksyn aikana sangen tutuksi. Mystisestä seitsemän askeleen menetelmästä tulee ensimmäisenä mieleen AA-kerhon 12 askeleen oppaat (http://en.wikipedia.org/wiki/Twelve-step_program), ja totisesti myös Studion aikana välillä tuntui, että selviämiseen tarvitaan korkeampia voimia. Ongelmalähtöinen oppiminen oli kuitenkin lähtökohtaisesti rempseää kommunitaarista kivaa, jossa ajatusten IOStream sai virrata hallitsemattomasti, ja kaikki IOExceptionit napattiin toinen toistaan tukien remakan naurun saattelemana. Itselleni sessioilla oli kaksi tärkeää merkitystä: ensinnäkin ne toimivat mainioina johdatuksina tulevien koettelemusten aihepiiriin, ja toisaalta ne auttoivat ymmärtämään, ettei tässä suossa tarvottu yksin. Suuria innovaatioita en kokenut, vaikka innovoimalla innovoin, mutta esimerkiksi Swing-tehtävään oli huomattavasti mukavampi lähteä, kun oli yhdessä ystäväin kanssa pohdiskellut ja perehtynyt graafisten käyttöliittymien perusasioihin ja jopa hypoteettisten käyttöliittymien toteuttamiseen Swing-komponenttien avulla.

Usein kurssilla tuntui samalta, kuin ekaluokkalaisesta, joka on juuri oppinut aakkoset ja seuraavaksi pitäisikin analysoida Tolstoin teosten poliittista agendaa venäläisen nihilismin valossa; ”Mitä ******?” oli yksi eniten toistamistani fraaseista syksyn aikana. Järjestetyn teoriaopetuksen puute pelotti, mutta palautusrajojen spartalainen kuri pakotti oppimaan. Väkisin oppiminen ei ollut aina mieluisa kokemus, mutta maailma on julma paikka ja Studio1:n systeemi olikin pelottavan tehokas. Kliseinen ”en olisi ikinä uskonut ohjelmoivan sitä ja tätä” –skenaario piti paikkansa myös kohdallani.

Teoriatehtävät tuntuivat pakkopullalta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta esseen vääntäminen ennestään täysin tuntemattomasta aiheesta tuntui välillä hyvin epämotivoivalta. Käsitekarttoja tein tasan yhden kappaleen – kirjallinen ilmaisu on minulle huomattavasti luontaisempi keino laittaa informaatiota paperille. Nimenomaan teoriatehtävät kuitenkin opettivat teoriaa luentojen uupuessa lukujärjestyksestä. Java-tehtävien aikana olikin usein hyödyllistä lueskella aiemmin tehtyjä teoriatehtäviä, jotka pakollista käsitekarttaa lukuun ottamatta sujuivat sangen mallikkaasti.

Kurssin se juttu oli kuitenkin ohjelmointitehtävät. Nuo raastavat saatanallisuuden välikappaleet, jotka toivat usein kuitenkin enemmän mielihyvää, kuin mielipahaa; onnistumisen tunne koodatessa oli välillä aivan suunnaton, ja etenkin javakakkosen generoi()-metodin kanssa kikosteleminen oli mahtava kokemus. Toisaalta hektinen aikataulu oli painostava, ja ohjelmointitehtävien tiukka aikataulu aiheutti usein myös ahdistusta kokemattomassa koodaajassa. Selvää on kuitenkin, että tiukka itseopiskeluun, haastaviin koodaamistehtäviin ja korvaamattomaan assariapuun perustuva opetusjärjestelmä on tehokas, toimiva ja oikeastaan paras mahdollinen vaihtoehto.

Kammojen kujan päätepisteessä oli loppuprojekti. Sitä olin oikeastaan odottanut; kurinalainen ohjelmoiminen oli usein pitkästyttävää, ja toisaalta välillä tasooni nähden liian haastavat tehtävänannot olivat turhauttavia. Otinkin tehtäväkseni suunnitella pelin, jonka toteuttaminen opettaisi minulle paljon uutta, mutta olisi samalla suurimmaksi osaksi mielekästä ja sopivan haasteellista. Kuten loppuraportistanikin sen lukeville ilmenee, onnistuin tavoitteessani vähintäänkin kohtuullisesti ja olen lopputuotoksestani hyvin ylpeä, vaikkei se mvc-mallia noudatakaan.

Yhteiset tehtävät jäivät ryhmässämme –tavallaan harmillisesti- lähinnä kokeneimpien koodarien harteille. Toki tein osani ja kannoin korteni kekoon kantokykyni mukaisesti; Irc-bottiin tein muutaman yksinkertaisen ominaisuuden, ja labyrinttibotin suunnitteluvaiheessa yritin pysyä kärryillä. Ehkäpä yksi yhteinen tehtävä olisi kuitenkin riittävä; yhdessä ohjelmoinnille oli hyvin vaikea järjestää aikaa kaiken muun kiireen lomassa.

Loppujen lopuksi Studio 1 oli kaikesta kauheudestaan huolimatta mukava kokemus. Pidin kurssista, ja kävisin samankaltaisen uudestaankin. Ohjelmoimista olinkin odottanut, eikä kurssi ainakaan pettänyt odotuksiani. Meno oli paikoin hurjaa, mutta se tarkoitti vain sitä, että oli itsekin ajoittain hurjistuttava.